Osa 2. Hiisivuori ja Hauhon huikkapaikat

Osa 1 – Sigfrid Antinpoika kohottaa Ukon maljan

Aulangonjärveen työntyy niemi, jota kutsutaan Lusikkaniemeksi. Aiemmin se on kuitenkin tunnettu Hiitiönniemenä. Vastaavasti Järviöisistä löytyy Hiidenniemi ja Kalvolassa on alue, jota on kutsuttu Hiidenmaaksi. Hauhon ja Tuuloksen rajalta taas kohoaa kallio, jolle on annettu nimeksi Hiisivuori. Vastaavia paikkoja löytyy ympäri Hämeenlinnaa, ja saattaa olla, että ne kaikki ovat olleet esihistoriallisia uhripaikkoja. Emme voi kuitenkaan olla asiasta varmoja.

Epävarmuus johtuu siitä, että kun rautakausi tuhat vuotta sitten päättyi ja historiallinen aika alkoi, asui nykyisen Suomen alueella lähinnä luku- ja kirjoitustaidotonta väkeä. Siksi meillä ei ole esihistoriallisia pyhiä paikkoja koskevia kirjallisia aikalaislähteitä. Voimme kuitenkin vetää kaukaista menneisyyttä koskevia johtopäätöksiä esimerkiksi arkeologisten löytöjen, kansanrunouden ja paikannimien pohjalta.

Kun katsoo Suomen karttaa ja zoomaa vaikkapa Hämeenlinnan kohdalle, hyppää silmille nopeasti paikannimiä, jotka vaikuttavat siltä kuin isoäidin mummo olisi keksinyt ne unissaan. Se ei ole ihme, sillä osa näistä nimistä on yli tuhat vuotta vanhoja. Tällaisia muinaisia paikannimiä edustavat esimerkiksi sellaiset nimet, joissa esiintyy muodossa tai toisessa sana hiisi.

Ennen kristinuskon tuloa hiisi merkitsi muinaissuomalaisten pyhää metsikköä, jonne kylän asukkaat kokoontuivat viettämään vuotuisjuhlia ja pyytämään apua ongelmiinsa vainajien hengiltä tai Ukon kaltaisilta jumalilta. Rautakauden maanviljelijäyhteisöjen avuntarpeet olivat todennäköisesti hyvin samankaltaisia kuin puoli vuosituhatta myöhemmin kuivuudesta kärsineellä Kokkilan kylänväellä. Mikäli Sigfrid Antinpoika tiesi esi-isiensä vanhoista uhripaikoista, oli hänellä valittavanaan lähiseudulta useampikin kohde, joka olisi voinut sopia hänen maljanjuontitarkoituksiinsa melko mukiinmenevästi. 

Hirveä hiisivuori

Hiidenkalliolla Sotjalan ja Tuuloksen rajalla Pyhäjärven pohjoispuolella kerrotaan olevan aukon, joka johtaa pohjattoman syvään Hiidenluolaan. Kerran jouluyönä sieltä ratsasti mies valkealla ratsulla sulan Pyhäjärven pintaa. Kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua, vajosi hän aaltoihin. – Oiva Keskitalo: Luettelo Hauhon pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä 1941 ja 1945

Sigfridin silloista asuinpaikkaa lähin hiisinimi löytyy Pyhäjärven vastakkaiselta puolelta. Tämä rannasta jyrkästi kohoava, paikallisesti arvokkaaksi luontokohteeksi arvioitu kallio on nimeltään Hiisivuori, mutta sitä on kutsuttu myös Hiidenmaaksi ja Hiidenkallioksi. Sen edustalla ovat Hiilensaaret, ja vuoren korkein kohta on nimeltään Hiidenkorkein.

Maailmojen rajalla

Hiisivuori on tiettävästi toiminut lohkareenheittopaikan lisäksi asutuksen ja yhteismaan välisenä rajapisteenä jo esihistoriallisena aikana. Rajapaikkaluonne nousee esiin monien muidenkin hiisien yhteydessä. Onkin arveltu, että hiisiksi nimetyt alueet olisivat olleet alun perin juuri jonkinlaisia rajapaikkoja.

Rajan merkitsijäksi oli käytännöllistä valikoida maastosta erottuva paikka, jonka sijainti oli helppo selittää muille. Esimerkiksi suuri kivilohkare oli hyvä rajamerkki myös siinä mielessä, että sitä ei kukaan jaksaisi siirtää. Saattaa olla, että rajoja vetänyt väki keksi haudata tällaisille paikoille varmuuden vuoksi vielä sukulaistensa jäännöksiä sillä taka-ajatuksella, että vainajia kohtaan tunnettu kunnioitus estäisi ihmisiä kyseenalaistamasta rajaa.

Mahdollisesti juuri tämänkaltaisista rajametsiköistä muodostui lopulta myöhäisrautakautisten hämäläiskylien ja ehkä jopa pitäjien uskonnollisia pyhäkköjä, joiden ympärille kylien infrastruktuuri asumuksineen, kalmistoineen ja linnavuorineen rakentui. Kaikki hiidet eivät ole kuitenkaan olleet kalmistoja. Esimerkiksi Hauhon Utterinvuori on muinainen uhrimetsikkö, mutta uhrin lienee saanut jokin muu kuin suvun vainaja.

Tupsujumalattaren temppeli

Utterinvuori on keskiaikainen rajapaikka ja nykyinen Luonnonperintäsäätiön suojelualue. Hakkaamattoman aarniometsän vanhimmissa osissa kasvaa monisataavuotiaita korkeuksiin kurkottavia puita, jotka ovat nuoruudessaan todistaneet sellaisia asioita, joista ihmisillä ei ole enää minkäänlaisia muistijälkiä. Tänä päivänä vuoren rinteellä on runsaasti sammalpeitteen alla lepääviä myrryttävän karhun kokoisia kiviä ja hyvin vähän huipulle johtavia kulkureittejä, mutta satoja vuosia sitten vuori olisi voinut tarjota mainion miljöön esimerkiksi Sigfrid Antinpojan rituaalisia tarkoituksia varten.

Toisen perimätiedon mukaan peltotöissä laiskotelleet olivat velvoitettuja uhraamaan Tupsumännylle hakkaamalla sen runkoon raudankappaleita. Mäen viereisellä pellolla olevaan, myöhemmin kaivoksi rengastettuun Utterin uhrilähteeseen taas pudotettiin rahan ja neulojen kaltaista pienempää rautaa.

Ylläkuvattu peltotyöläisten kiusaaminen voidaan ymmärtää viljan kasvua edistäväksi hedelmällisyysriitiksi. Tämän historiallisena aikana harjoitetun, mutta todennäköisesti jo varhaisempina aikoina jossain muodossa alkunsa saaneen rituaalin tarkoituksena on mahdollisesti ollut ikään kuin korvata maagisin menetelmin se mikä ihmisten työpanoksesta katsottiin jääneen kunakin päivänä uupumaan. Se aasinsilta, joka vie Sigfrid Antinpojan kaltaiset jumalallisen yhteyden avulla peltojaan ravitsevat hahmot Utterinvuorelle, on kuitenkin luontevinta vetää paikan nimestä.

Rakkaalla vuorella on monta nimeä

Utterinvuori -nimen on arveltu olevan peräisin 1800-luvun alusta, jolloin vuoren lähellä asui Utterin perhe. Sitä ennen vuori tunnettiin Karkio- tai Arkiovuorena. Ilmeisesti vanhimmat nykyisen Utterinvuoren nimitykset ovat kuitenkin Henkivuori ja Kenkivuori. Kenkki taas on sana, jolla jo Mikael Agricola viittasi lahjaan ja juoman kaatamiseen. Kenkivuori on siis mahdollista ymmärtää paikaksi, joka oli pyhitetty uhrijuoman nauttimiselle.

Kengivuori sijaitsee 1/4 penikulman etäisyydessä Sotjalan kylästä ja on loivarinteinen vuori täynnä kallionnyppylöitä, onkaloita ja maanalaisia käytäviä. – C. Herkepaeus: Historiallinen ja taloudellinen kuvaus Hauhon pitäjästä vuonna 1756

Antinpojan seurueen olisi ollut huomattavasti vaivattomampaa taivaltaa yhdeksän kaljakannun kantamuksineen tälle toiselle Kenkivuorelle kuin Utterinvuorelle. Tämäkään Kenkivuori tuskin oli kuitenkaan se paikka, jossa puuhailemisen vuoksi Sigfrid joutui käräjille, sillä kummassakaan Kenkivuoressa ei ole koskaan ollut riittävästi pirskotteluun ja kahlaamiseen kelpaavaa järvivettä. Puolitoista kilometriä Utterinvuorelta Kalailan suuntaan sijaitsevalta vanhalta rajapaikalta sitä sen sijaan ei ole puuttunut. Tätä rajapaikkaa kutsutaan Kenkijärveksi.

On kuitenkin epätodennäköistä, että Kenkijärvikään olisi ollut juuri se paikka, jossa Sigfridin seurue rituaalinsa toimitti. Tuomiokirjoissa näet kerrotaan, että seurue poistui koteihinsa puroa pitkin, eivätkä Kenkijärven rihmastot ole koskaan ulottuneet Kokkilaan saakka.

Todennäköisempää onkin, että sadetta pyydettiin jonkun Kokkilaa lähellä olevan järven rannalla. Tällainen järvi olisi voinut olla esimerkiksi sittemmin kuivatettu Hankalanjärvi, josta on kulkenut puro Kokkilan suuntaan, ja jonka vieressä sijaitsee Viritty -niminen suuri pelto- ja metsäalue. Tämän päivän näkövinkkelistä katsottuna Virityssä ei ole mitään kummallista tai huomiotaherättävää. Jostain syystä Viritty on silti saanut niin kauhean maineen, että vielä 1900-luvun alussa sitä pidettiin koko Hauhon pelätyimpänä paikkana.

Hauhon pitäjän oloja 1700-luvun puolivälissä julkaistussa väitöskirjassaan selvittänyt Christopher Herkepaeus mainitsee tutkimuksensa uhrilähteitä koskevassa osuudessa, että uhritilaisuuksien aikana oli aina näyttäytynyt kauheita kummituksia, jotka peloittelivat uhraajia. Kuka tietää, vaikka Viritynkin kummittelijat olisivat saapuneet alueelle alunperin jonkun uhritilaisuuden houkuttelemina, ja jääneet sitten sinne.

^{Teksti ja tekoälykuvituksen toteutus: Ossi Nyström}

Sarjan seuraavassa osassa matkustamme tarunomaiselle Hattelmalanharjulle, josta löydämme uhripuun sijaan uhrikiven.

Lue seuraava osa täältä: Osa 3. Harjutie vie toiseen todellisuuteen

---